Akitan historia

Akita japanissa

Akitan uskotaan olevan 4000 vuotta vanha rotu. Suden tyyppisestä pystykorvasta löytyy yli 3000 vuotta vanhoja piirroksia eri puolilta Aasiaa. Sen uskotaan olleen melko todennäköisesti muun muassa akitan, huskyn, chow chow'n ja norjanhirvikoiran kantarotu. Akitat ovat sukua myös shiboille, keskikokoisille japanilaisille pystykorville ja Sahalinin saarelta kotoisin oleville karafuto-keneille.

Alkuperäinen akita matagi oli keskikokoinen pystykorva, jota käytettiin karhun ja hirven metsästykseen. Vanhojen tarinoiden mukaan akitoilla oli tapana metsästää pareittain. Ne työskentelivät haukkumatta aina saaliin pysäyttämiseen saakka. Odaten alueella rodusta kehittyi kookkaampi vahtikoira odate inu.

Akitaa käytettiin taistelukoirana vuodesta 1603 lähtien. Rotua alettiin risteyttää mastiffien ja tosan kanssa vuonna 1868, jolloin syntyi shin-akita eli sananmukaisesti uusi akita. Samalla siltä katosivat sille ominaiset pystyt korvat. Koiratappelut kiellettiin Japanissa vuonna 1908. Vuosina 1912-26 tosan vaikutettua liikaa rodun perimään akita oli vähällä kuolla sukupuuttoon.

Legendaarinen Hachiko syntyi Odatessa vuonna 1923. Sen isäntä professori Ueno kuoli vuonna 1925, mutta koira odotti omistajansa paluuta Tokiossa Shibuyan asemalla yhdeksän vuoden ajan. Se kuoli itse vuonna 1934. Osoituksena Hachikon uskollisuudesta sen muistoksi pystytetiin patsas. Tokion lisäksi Hachikoa esittäviä patsaita on myös muualla Japanissa.

Vasta vuonna 1927 rotua alettiin kutsua akitaksi. Heti seuraavana vuonna Nippo (Nihon Ken Hozonkai) alkoi työskennellä sen puhdasrotuisuuden eteen. Nykyisin sen pääjärjestö Japanissa on kuitenkin Akiho (Akita Inu Hozonkai), ja Nippo edustaa lähinnä muita japanilaisia pystykorvia.

Kiertyvän hännän ja pystyjen korvien takaisin jalostaminen ei ollut helppoa, mutta Aomorin alueen matagi-tyypin ja hokkaidon avulla siinä lopulta onnistuttin. Rotu on ollut Japanin kansallisaarre vuodesta 1931 lähtien, ja se on myös maan kansallisrotu.

Japanissa akitoja oli vuonna 1945 jäljellä enää 16 yksilöä. Osa koirista oli syöty ja niiden turkeista tehty lämpimiä asusteita, osa luovutettu avuksi sotaan. Niitä myös risteytettiin armeijan käytössä olleiden saksanpaimenkoirien kanssa, koska sota-aikana muita koiria ei saatu pitää. Rodusta oli lopulta kolme eri tyyppiä: alkuperäistä muistuttanut matagiakita, raskasrakenteisempi taisteluakita ja paimenakita. Japanilaiset pitivät matagiakitaa oikeana tyyppinä.

Monet rodun harrastajat tekivät kaikkensa pelastaakseen sen sukupuuton partaalta. He etsivät koirien omistajia ja selvittivät, millaisia jäljelle jääneet yksilöt olivat ja kuinka paljon niitä suunnilleen oli. On suurelta osin näiden ahkerien kasvattajien ansiota, että akitan suosio Japanissa nousi ja sen asema vahvistui.

Normaaliluonteisen, terveen akitan kasvattaminen tuntui siihen aikaan vaikealta pienen kannan vuoksi. Akitoja haettiin kiinnittämättä tuolloin huomiota laatuun. Ne olivat sisäsiittoisia lähes kaikkialla.

Japanissa oli jo 40-luvulla Akita Preservation Society:n ylläpitämä 'hall of fame' menestyneille näyttelykoirille. Vuodesta 1931 lähtien museosta löytyy kuvat rodun valioista. Menestyneet koirat saattoivat olla niin kalliita, että samalla hinnalla olisi saanut asunnon. Odaten näyttelyä pidettiin erityisen merkittävänä.

Japanissa ei aluksi oltu yksimielisiä siitä, millainen rodun tulisi olla. Löytyi hyvinkin erilaisia näkemyksiä esimerkiksi raajojen pituudesta ja päänkapeudesta. Lopulta alettiin keskustella piirteistä. Jokaisella aikakaudella on suosittu eri tyyppiä ja väriä. Esimerkiksi pitkä- ja hoikkaraajaisemmat akitat tulivat pohjoisessa suosituiksi 1980-luvulla.

Usein pentueiden pennut muistuttivat toisiaan ulkoisesti erehdyttävän paljon. 1950-luvulla punaisia koiria ei juuri syntynyt kookasta Homan'ia lukuunottamatta. Tämä vuonna 1952 syntynyt koira oli voimakas ja raskasrakenteinen. Lännessä ei tuohon aikaan ollut akitoja, ja amerikkalaisista vain Helen Kellerin tiedettiin omistavan akitan. Aiemmin rodun vienti Japanin ulkopuolelle olikin kiellettyä. 1960-70-luvuilla vientikiellon loputtua akitoja alettiin tuoda Norjaan ja Ruotsiin.

2000-luvulla akitoja oli jo 82 maassa. Rotu tunnettiin pitkään nimellä akita inu, mutta inu poistettiin myöhemmin nimen lopusta. Joissain vanhemmissa suomalaisissa koirakirjoissa akitaa kutsutaan myös japaninpystykorvaksi, mikä johtaa helposti sekaannuksiin pienen valkoisen japaninpystykorvan kanssa.

Linjojen kehittyminen

Dewa-linjassa oli mastiffin ja saksanpaimenkoiran verta, ja siinä esiintynyt mustaseesami periytyi vahvasti rotuun. Lähes 73 cm korkean Tachi-go'n avulla lisättiin linjan korkeutta. Sen väritystä ei kuitenkaan pidetty todellisen akitan värinä. Kappei-go'n pentu Mutsu-go on myös vaikuttanut linjaan. Kappei-go'n kasvattaja on väittänyt, ettei se olisi ollut akita, vaan saksanpaimenkoiran ja hokkaidon risteytys. Tämä voi olla hyvinkin mahdollista, sillä tuohon aikaanhan akitaa oli risteytetty muiden rotujen kanssa. Keskikokoinen Kappei-go olikin väritykseltään black and tan.

Yksi dewa-linjan alalinjoista oli hyvin massiivinen kongo-linja eli kongo-dewa-linja. Se pohjautu kookkaaseen Kongo-go'hun, jota pidettiin yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä dewa-linjan edustajista. Se oli lihaksikas, pitkäkuonoinen ja mustamaskinen ja muistutti tyypiltään amerikanakitaa, vaikka olikin tuolloin Akiho-rekisteröity. Yhdysvalloissa Dewa-linjaa ja erityisesti Kongo-go'ta alettiin pitää rodun prototyyppinä. Sen jälkeläisistä lähes kaikki olivat mustaseesameita ja niiden lisäksi löytyi ainakin yksi punaseesami, Kin-no-Fuji.

Goromaru-go, Senzan-go, Tsukasa-go ja Torafusa-go olivat tyyppiesimerkkejä ichinoseki-linjasta, josta tuli vuonna 1955 kongo-linjaa suositumpi. Ichinoseki-linja polveutui osittain shin-akitasta, joka oli vaikuttanut sen koon kasvuun. Esimerkiksi Goromaru-go oli melko raskaspäinen. Goromaru-linjan lisäksi toinen ichinoseki-linjan merkittävimmistä alalinjoista oli tamakumo-linja.

Goromaru-linjaa edustaneet Fukutaro-go ja Muchi-go voittivat kerran Akikyon ja pintosta värityksestään huolimatta jopa Akihon näyttelyn. Japanissa pintoista tuli tämän jälkeen suosittuja. Goromaru- ja tamakumo-linjojen välisistä risteytyksistä syntyi brindlepintoja, kuten Rikimaru-go, Torahibiki-go ja Amakuni-go. Amakuni-go oli väristään huolimatta Akiho-rekisteröity, mikä osoittaakin sen, ettei pelkkä väri välttämättä vaikuttanut koiran Akiho-kelpoisuuteen.

Värien suosio historiassa

Kiinalaisen karainun uskotaan mahdollisesti tuoneen rotuun pinton värityksen. Punaisen ja brindlen ohella brindlepintosta tuli suosittu väri 1950-60-luvuilla. Pian viimeksi mainittu alkoi kuitenkin menettää suosiotaan ja punainen ja brindle kasvattaa suosiotaan. Mustaa maskia alettiin välttää punaisilla koirilla, ja sen sijaan valkoinen maski ja valkoiset posket yleistyivät. Vuoden 1965 aikoihin brindleä väriä edustivat mustabrindle Daiunme-go ja sen pentu Kumohibiki-go. Daiunme-go'n toisen polven jälkeläiset punabrindle Kumomaru-go ja punainen Tetsuyuki-go olivat Japanissa arvostettuja. Valkoisista koirista Kita-no-o-go'ta pidettiin korkealuokkaisena.

1970-luvun jälkeen seesaminvärisiä yksilöitä ei enää esiintynyt Japanin koiranäyttelyissä. Akitojen pitkäaikaisen japanilaisen harrastajan Mutsuo Okadan mukaan mustaseesami, jota esiintyi muun muassa dewa-linjassa, on epätoivottava ja hän haluaisi palauttaa rotuun alkuperäisen seesamivärityksen. Hän ei pidä brindleistä syntyneitä seesameita toivottavina, sillä näillä on usein satula ja aikuistuessa sekin yleensä katoaa. Arawashi-linjasta polveutunut Aranishiki, 1970-luvun alussa elänyt Horyu ja 1970-luvun puolivälissä elänyt Matsumi, joka peri värityksensä molemmilta vanhemmiltaan, olivat seesameita.

Akita Suomessa

Ensimmäinen Suomessa rekisteröity akita oli vuonna 1987 Ruotsissa syntynyt amerikkalaistyyppinen uros Stallbacka's Asuka Tetsu ("Tetsu"). Sen omisti rusutjärveläinen Sakurano Hana -kennel. Samana vuonna kennel A'Canockwills Hyrylästä toi Ruotsista nartun Stallbacka's Nara Yoko Harridotter ("Nara").
Ruotsissa 1988 syntynyt Walatcho's Kanji-Dotter oli lähisuvultaan pitkälti japanilaisperäinen. Sen isä Midvinternattens Kanji muistuttikin paljon japanilaistyyppistä akitaa. Norjasta Suomeen vuonna 1989 tuotu Kintos Zenkurai oli lähisuvultaan pitkälti japanilaisperäinen, mutta sen vanhemmat edustivat eri tyyppejä.

Explorer's Bon-Jovi, Vaahteranlehden Kenwa, Sakurano Hana Subarshii, A'Canockwills Kemaze Go ja Moonlight Caravan Daijishin ovat eräitä esimerkkejä 1990-luvun menestyneimmistä näyttelykoirista. Moonlight Caravan Daijishin sijoittui hyvin myös ryhmäkilpailuissa ja Redwitch Top Secret jälkeläisryhmien ryhmäkilpailuissa. Kasvattajista ryhmäkilpailuissa menestyivät muun muassa Vaahteranlehden ja Basnauz. Turussa akita oli Best In Show, kyseessä ei tosin ollut suomalainen koira vaan italialainen Japanin-tuontiuros Seihoh of Juantai-Doh.

Vuonna 1990 Suomessa oli hieman yli 30 akitaa. Vaikkei rotu ollut vielä jakaantunut, kahden eri tyypin kehittyminen oli huomioitu jo tuolloin. Niistä löytyy maininta esimerkiksi Keski-Uusimaan tiistain 25.9.1990 numeron akita-aiheisesta artikkelista, joka perustuu senaikaisen rotujärjestön jäsenten haastatteluun: "Akitasta on olemassa monia eri muunnoksia, joista pääasialliset tyypit ovat alkuperäinen japanilainen sekä amerikkalainen tyyppi, joka on japanilaista isompi ja karhumaisempi." Vuonna 1994 kanta oli kasvanut jo 150:een. SA tuli Suomessa tunnetuksi 1990-luvun puolivälin aikoihin, ja tietoisuutta sairaudesta lisäsi saman ongelman kohdanneilta villakoiraharrastajilta saatu informaatio. Siihen aikaan edes suomalaiset eläinlääkärit eivät tienneet sairaudesta paljoakaan.

Ensimmäinen japanilaistyyppinen akita Suomessa lienee ollut vuonna 1993 Japanissa syntynyt uros Seiun of Sasunaka-Soh ("Piku") omistaja Katri Marttila, kennel Yukiguni no. Se pääsi Suomen rekisteriinvuonna 1994. Samana vuonna kennel Hakutaku toi Italiasta Musashi-Go No Shatsuko'n ("Musa"). Kyseinen narttu oli ensimmäinen suomalaisomistuksessa ollut akita, joka saavutti maailmanvoittaja-tittelin. Tämä tapahtui vuonna 1998 Helsingin näyttelyssä, jossa Musan sijoitus oli vastakkaisen sukupuolen paras. Vuonna 1995 Puolasta tuotiin uros Lo Tak Lei Ezo. 2000-luvun alkupuolella näyttelyissä merkittävästi menestyi kolmen kennelin yhteistuonti (Hokuoukensa no, Yukiguni no, Kaakkomäen) japanintuontiuros Dairin go Fukuoka Tokuhisa "Dairin", joka saavutti myös useita BIS-VET sijoituksia kaikkien rotujen näyttelyissä.

Vuoden 2000 rotujaon jälkeen osa Suomessa aiemmin rekisteröidyistä amerikanakitoista siirrettiin oikean rotunimen alle, mutta jopa parisen sataa koiraa jäi virallisesti akitoiksi. Koska rodut olivat ennen olleet yhtä, ei tyyppien välisiltä risteytyksiltä ymmärrettävästi voitu välttyä. Amerikanakitan ja akitan jälkeläistä kutsutaan englannin kielessä 'tweenieksi'.

Amerikkalaisprosenttien katsominen ei kuitenkaan ole avain koiran rotutyyppiin: koirat, joiden sukutaulu ei 100 % varmuudella johda Akiho-rekisteröityihin koiriin eivät ole saman tien amerikanakitoja tai 'sekarotuisia'. Risteytyksethän ovat lähes jokaisen nykyisen rodun perusta, ja nykyisin voidaan anoa kennelliitolta poikkeuslupaa tiettyjen rotujen keskinäisille risteytyksille.

Varhaisimmat kennelit Suomessa

Ensimmäinen akitapentue (amerikkalaistyyppinen) Suomessa syntyi 25. helmikuuta 1990 A'Canockwills-kennelnimen alle. Se jäi kuitenkin kennelin ainoaksi pentueeksi. Molemmat vanhemmat, Explorer's Bon-Jovi ja Stallbacka's Nara Yoko Harridotter, oli tuotu Ruotsista. Pentuekoko oli melko pieni: 2 urosta ja 2 narttua. Kuitenkin kaksi seuraavaa Suomessa syntynyttä pentuetta olivat jo isompia, 6 ja 10 pentua.

Myös Sakurano Hana ja piikkiöläinen Yoko-San aloittivat kasvatustoimintansa samana vuonna. Viimeksi mainittuun syntyi yksi pentue Stallbacka's Asuka Tetsulle ja Walatcho's Kanji-Dotterille. Sakurano Hana jatkoi kasvattamista vuoteen 1995 ja oli ensimmäisistä akitakenneleistä pisimpään toiminut. Se käytti jalostukseen Ruotsista, Englannista ja Norjasta tuotuja sekä suomalaisia koiria.

Vaahteranlehden oli toiminnassa vuosina 1992-1994. Sen jalostus perustui Englannista tuotuihin koiriin. Vuonna 1992 aloitti myös kennel Lumiturkki, jonka kantakoirat olivat ruotsalaisia ja norjalaisia tuonteja.

Vuonna 1994 Moonlight Caravan -kenneliin syntyi 5 pentua. Yhdistelmässä oli käytetty Vaahteranlehden Kenwaa ja Brandeezi No Mercyä, joista jälkimmäinen oli tuotu Britanniasta. Samana vuonna myös Ebenos kasvatti yhden pentueen, jonka vanhemmat olivat A'Canockwills Kemaze-Go ja Sakurano Hana Ichiban-Me.
Dipperie-kennelillä oli kaksi pentuetta vuosina 1994 ja 1996, yhdistelmistä A'Canockwills Kemaze-Go ja Vaahteranlehden Otava sekä brittituonti Redwitch Top Secret ja Sakurano Hana Kichigo.
Kennel Basnauz, jonka ensimmäiset koirat olivat Vaahteranlehden kasvatteja, aloitti kasvatuksen vuonna 1994 amerikanakitoilla. Vuonna 1998 kuvaan tulivat mukaan japanilaiset akitat, Ruotsista tuodut Noven's Hazigo The Basnauz ja Okami's Redman The Explorer. Nartulle syntyi vain yksi pentue, sillä myöhemmin sillä todettiin SA.

Vuonna 1995 Thunderstoarms käytti Kintos Zenkurai'ta ja Vaahteranlehden Sanchin'ia. Tarumäen-kennel käytti ensimmäisessä, vuoden 1995 amerikkalaistyyppisessä pentueessa Ruotsin tuontiurosta Yamika Bakari Erabua ja suomalaista narttua Sakurano Hana Chiisai Subaa. Toisen pentueen isä oli USA:n tuonti Akasta's Aka Fuji ("Oki") ja emä Palokin Smurfiina. Jälkeläiset olivat edellistä pentuetta japanilaistyyppisempiä.

Kennel Hakutakun kantanarttu oli Italiasta tuotu Bijutsuhin-Go No Shatsuko ("Tsuhi"). Ensimmäisen pentueen isä vuonna 1997 oli Italiassa elänyt japanilaistuonti Unjo Go Minotsusow ja toisen pentueen vuonna 1999 Akasta's Aka Fuji.

Palokin-kennelillä oli yhteensä 6 tuontiakitaa. Alankomaista hankittiin kaksi koiraa - Let's Party As Aras An Uachtarain ("Geisha") ja Hamigaki As Aras An Uachtarain ("Kiista"). Israelista tuotiin Palokin Hai-Go Royal Nippon Akitos ("Haigo") ja Akibono Go Royal Nippon Akitos ("Aki"). Japanista saatiin Suomeen Torahime Go Shin Group Jp ("Tora") ja Italiasta Nijiyaka Go ("Ninnu").

Nykyisin toiminnassa on 20 kenneliä. Vuosina 2002-2003 kasvatuksen aloittivat Yukiguni No, Lukitarin, Hokuoukensha No, Candidas ja Tartagal's. Seuraavina vuosina pentueita on syntynyt myös kennelnimien Kaakkomäen, Viribus Unitis ja Vuorenvarman alle. Vuonna 2019 akitoja kasvattavat (pentueita viimeisten 5 vuoden aikana); Arasakura, Candida's, Gazador Grande, Gogatsu Kensha, Great Flames, Hokushin Kensha, Jikino Kensha, Kitano Kaze, Kowhai, Nurinkurin, Odoroki, Sorano Seishin, Taivaanlinna, Tediibea No, Uskollisuuden, Usvamaan, Viribus Unitis, Wolfteam's, Vuorenvarman ja Yukiguni no. Vuonna 2018 Suomessa rekisteröitiin 17 akitapentuetta, 77 pentua ja tuontikoiria rekisteröitiin 19 yksilöä. Kaiken kaikkiaan akitoja on puolestaan rekisteröity viimeisten viiden vuoden aikana yhdeksänkymmentä yksilöä vuosittain. Tällä hetkellä maamme akitakannan oletetaan olevan noin 500 yksilöä.


Lähde: Akita ry (https://www.akitayhdistys.fi/7)

Luo kotisivut ilmaiseksi!